The Rising - paras biisi

Kaikki Brucen julkaisut, sekä levytykset että DVD:t

Mielestäni levyn paras biisi on :

Lonesome Day
3
3%
Into the Fire
3
3%
Waitin' on a Sunny Day
7
8%
Nothing Man
8
9%
Countin' on a Miracle
1
1%
Empty Sky
1
1%
Worlds Apart
7
8%
Let's Be Friends (Skin to Skin)
0
Ei ääniä
Further On (Up the Road)
13
14%
The Fuse
0
Ei ääniä
Mary's Place
2
2%
You're Missing
4
4%
The Rising
14
15%
Paradise
6
7%
My City of Ruins
22
24%
 
Ääniä yhteensä: 91

Avatar
GaryOak
Born To Run
Viestit: 20
Liittynyt: 06.05.2013 15:54

Re: The Rising - paras biisi

Viesti Kirjoittaja GaryOak »

Risingille menee ääni. Saattoi olla se biisi, joka sai minut lopullisesti kiinnostumaan Brucesta, joten menee varmaan alltime top-vitoseenkin.
Avatar
Kipa71
Jack Of All Trades
Viestit: 139
Liittynyt: 28.01.2013 13:12
Paikkakunta: Vantaa/Helsinki

Re: The Rising - paras biisi

Viesti Kirjoittaja Kipa71 »

Mulle on aina merkannu Paradise paljon. Hieno biisi, kun kuuntelee ihan hiljaa pimeässä ja antaa tajunnan virrata. Mutta äänestin nyt Worlds Apart, se on jotenkin kans niin mystinen omalla tavallaan.
Avatar
rosie_77
Ipod Graduate
Viestit: 1300
Liittynyt: 10.01.2013 17:29

Re: The Rising - paras biisi

Viesti Kirjoittaja rosie_77 »

Into The Fire. Aina ja ikuisesti mielessä se kuva kaikissa lehdissä nuoresta palomiehestä kiipeämässä WTC:n portaita ylöspäin.
I want the whole damn world to come dance with me
Avatar
Kartsa
Street Poet
Viestit: 1079
Liittynyt: 10.01.2013 17:12

Re: The Rising - paras biisi

Viesti Kirjoittaja Kartsa »

Reunion Tour oli tuonut mukanaan uusia biisejä, jotka Bruce oli kirjoittanut E Street Bandin kanssa esitettäviksi. Land of Hope and Dreams ja American Skin (41 Shots) herättivät odotuksia bändilevyä kohtaan. Talvella 2000-2001 kuuntelin paljon Reunion Tourin päätöskeikan epävirallista tallennetta nimeltä Legendary Night. Suosikikseni nousi uusi menopala Further On (Up the Road). Kappale oli buutsilla, mutta se ei päässyt Live in New York Citylle. Huonommasta äänenlaadusta huolimatta buutsille oli käyttöä virallisen julkaisun ohessa: tallenteella oli Further ja Code of Silence ja buutsi antoi kokonaiskuvan konsertista oikeine kappalejärjestyksineen. Buutsin liikuttavin kohta oli Blood Brothersiin kirjoitettu ylimääräinen säkeistö, joka latasi kuulijan uskolla: kiertue päättyi mutta vanha E-kadun jengi oli nyt yhdessä ja heistä kuultaisiin vielä. Printtasin uuden säkeistön sanat ja kiinnitin ne seinälle.

Further On (Up the Road) -kappaleen lisäksi Bruce oli jo tehnyt laulut My City of Ruins ja Nothing Man, kun World Trade Centerin kaksoistornit vielä seisoivat Manhattanin eteläkärjessä.

Viikko terrori-iskujen jälkeen järjestetyssä tv-konsertissa (joka on julkaistu tupla-cd:llä nimeltä America: A Tribute to Heroes) Bruce esitti My City of Ruinsin, joka sopi uuteenkin asiayhteyteen. Laulu juonsi Asbury Parkista, joka oli kipeästi korjausrakentamisen ja elvyttämisen tarpeessa.

Kuunnellessani The Risingia nyt, kun tämä kesä on vaihtumassa syksyksi, mieleeni tuli paljon muistoja levyn vastaanottamisesta vuonna 2002 ja siitä miltä nämä laulut kuulostivat konserteissa. Kuuntelukertojen ja -päivien myötä levy alkoi avautua uudella tavalla ja onnistui jollain lailla lumoamaan minut.

Levynjulkaisun koittaessa uutta levyä soitettiin radiossa. Kuulin Nothing Manin työpaikallani samasta pienestä, kannettavasta radiosta, josta oli alkanut kantautua levottomuutta herättäviä iltapäiväuutisia yhdestoista syyskuuta edellisenä vuonna.

Selailin vastahankkimani The Risingin kirjapainosta linja-autossa. Olimme kaverini kanssa matkalla kohti kerhoiltaa ja uuden levyn ensikuuntelua. Lause "I see you Mary in the garden" osui silmiini. Se tuntui vertauskuvalliselta mutta saattoi yhtä hyvin olla arkinen näky tai muisto tai valokuva. Lause jätti tilaa tulkitsijan mielikuvitukselle: oliko se totta vai unta, liikkuiko se tässä ajassa vai ikuisuudessa.

Taivaallisen kaunis laulu, Paradise, olisi voinut päättää levyn, ajattelin uutukaiseen tutustuessani. Nyt, totutellessani levyyn uudestaan, tuo ajatus palasi mieleeni. Kuuntelin albumikokonaisuutta mobiililaitteella, tiedostot soivat napeissa kaupungilla ja työpöydän ääressä. En skipannut yhtään laulua, vaan annoin 73-minuuttisen mammutin tihkua hiljalleen tajuntaani. Paradisen jälkeen en olisi kaivannut enää mitään. Mikä tahansa levyn kappaleista olisi ollut heikoilla sen jälkeen. My City of Ruins on vahva, mutta olisiko se kuulostanut vielä paremmalta toisin sijoitettuna?

Kun kuuntelin levyä kotona paremmilla kuulokkeilla sanoitukset edessäni, soundit alkoivat päästä oikeuksiinsa - mutta lyriikat vaikuttivat liiankin pelkistetyiltä, käytetty sanavarasto niukalta.

Oivallus tuli kaksinumeroisten raitojen soidessa. Surutyötä tekevän voi olla vaikea sanoa yhtään mitään. Rajoitettu puhe ja hyvin pienet, äärimmäisen arkipäiväiset asiat (Morning is morning, the evening falls I have / Too much room in my bed, too many phone calls; The Virginia hills have gone to brown / Another day, another sun goin' down), jotka kuulostavat alkuun vain köyhiltä, alkavat toimia tukahdutetussa, turrassa henkiin- ja suremaanjääneen kerronnassa. Runous syntyy pienistä asioista, jotka tuntuvat suurilta ja merkityksellisiltä sellaiselle, joka elää päivän kerrallaan.

Bruce on täydellisiin kokonaisuuksiin pyrkiessään useinkin jättänyt levyjen ulkopuolelle biisejä, jotka eivät ole sopineet tarkasti harkittuun joukkoon. Hän on tarttunut johonkin uuteen teemaan ja hyllyttänyt jo nauhoitettua materiaalia. The Risingille päässeet, aiemmin kirjoitetut laulut sopivat terrori-iskujen jälkeen tehtyjen biisien tunnelmaan täydellisesti. Laulut ovat yleismaailmallisia ja jättävät kuulijalle tulkinnanvaraa. Sen, minkä ne häviävät tarinankerronnassa, ne voittavat tunnelmanluonnissa.

Ikuiset teemat (usko, toivo, rakkaus) ulottuvat arjesta iankaikkiseen. Rakastetun poissaolon kuvaukset ja arkipäivän merkityksettömyyden ja tyhjyyden kokemukset toistuvat biisistä toiseen. Suudelmat tai niiden kaipaus (I need your kiss, but love and duty called you someplace higher; Darlin' give me your kiss / Only understand / I am the nothing man; Your kiss was taken from me; I want a kiss from your lips / I want an eye for an eye; I taste the seed upon your lips, lay my tongue upon your scars; Plastics, wire and your kiss / The breath of eternity on your lips) kertautuvat yhä uudelleen.

Levy alkaa tuntua messulta ja sellaisesta ei kävellä ulos ilman vahvaa loppusoittoa, jollainen My City on. Päätöskappaleen sanoitus on yksi Brucen hengellisimmistä. Tarvitsen kylmää syysillan ilmaa ja lasin vettä. Kuinka tässä näin kävi? Kaikkien aiemman tuotannon tarinoiden jälkeen nämä köyhät, kuluneet ja vähät sanat ovat onnistuneet tekemään minuun vaikutuksen, ne ovat luoneet tunnelman, joka pitää otteessaan. Kuinka tiukka se ote olisikaan, jos albumilta olisi maltettu karsia pois 3-5 laulua?

The Rising - seremonian neljä osaa

The Risingin kuunteleminen tupla-lp:ltä on parillakin tapaa miellyttävää. Cd kuulostaa moitteettomalta, mutta soundi tuntuu paranevan entisestäänkin vinyyliltä kuunneltuna. Älppäreiden kääntely jaksottaa laajan kokonaisuuden neljäksi helpommin sulatettavaksi palaksi.

Lonesome Day - Into the Fire - Waitin' on a Sunny Day - Nothing Man

Päivä kerrallaan eläminen alkaa Lonesome Daystä. Se piirtää kaipauksen kuvan. Pienin ääni, kuiskaus, ja hennoin kosketus ovat niitä asioita, joita kertoja eniten kaipaa. Kappale on johdanto ennen kuin varsinainen toimitus käynnistyy.

Toinen raita kertoo suoraan syyskuun yhdennestätoista. Se on kuin gospel-messua. Albumikokonaisuudessa Into the Fire toimittaa päätösraidan, My Cityn kanssa kansien tai kehyksen tehtävää.

Waitin' on a Sunny Dayn myötä blues alkaa helpottaa. Saarnaaja-laulajamme kertoo, että ihmisen elämässä on hyviä ja pahoja päiviä. Hyvää, aurinkoista odotellessa voi olla varma muutamista jutuista: Hard times baby, well they come to us all / Sure as the tickin' of the clock on the wall / Sure as the turnin' of the night into day. Kappaleessa on samaa toivoa kuin Born to Run -klassikossa: vielä jonain päivänä kävelemme auringonpaisteessa. Clarencen saksofonin kuunteleminen on kuin kotiinpaluun juhlaa.

Nothing Man tarjoilee kuulijalle vain pari nimeä, mutta se riittää: mielikuvitus ryhtyy piirtämään kuvia.

Friday night club meets at Al's Barbecue
The sky is still the same unbelievable blue

You can call me Joe
Buy me a drink and shake my hand

Kertoja on miellyttävän ja maanläheisen tuntuinen tyyppi. Vähän kuin tuttu kaveri, jolle tarjoan mielelläni tuopin paikallisessa kuppilassa. Sanoissa on yhteisöllisyyttä ja pienen paikan tuntua. Samastumispintaa, rauhaa. Ihan kuin jonkin pahan jälkeen olisi ehtinyt olla jo pari valoisampaa päivää. Se, mitä päähenkilö on kokenut, on muuttanut häntä. Mies kuulostelee miltä hänestä tuntuu ja ottaa iisisti. Tikittävä rytmi ja niukka, laulusuoritukselle tilaa jättävä tausta tuovat mieleen Tunnel of Love -levyn. Tähän päättyy ensimmäinen neljännes.

Countin' on a Miracle - Empty Sky - Worlds Apart - Let's Be Friends (Skin to Skin)

Toinen neljännes on kuin juomasekoitus, johon on kauhottu puolet jäätä. Empty Sky ja Worlds Apart ovat varsinainen juotava. Countin' ja Friends tuntuvat The Risingin albumikokonaisuuteen nähden irrallisen oloisilta.

Countin' on puhetta rakastetulle, kertoja antaisi kaikkensa, jos ihme tapahtuisi ja unelma toteutuisi. Säkeistöt pursuavat satujen kuvastoa. Koristeellisuus ja turhan tuntuiset röyhelöt ovat vähällä kätkeä laulun ytimen, mutta sieltä se silti erottuu: Your kiss was taken from me / Now all I have is this.

Your kiss, your kiss - kohdasta alkavat hokemat ovat biisin paras kohta, se on kuin pieni pala Into the Firen ja My Cityn messua.

Empty Sky on koskettava kaipauksen kuva. Tyhjät paikat kaupungin siluetissa ja parisängyssä: päähenkilön on herättävä muuttuneessa maailmassa, hän joutuu pärjäämään myllertävien tunteidensa kanssa. I want an eye for eye -lause kertojaminän sanomana on helppo tulkita väärin niin, että lauluntekijä kannattaisi sotaa. Päähenkilö tuntee tuskaa, vihaa ja kostonhimoa. Hän painii asioiden kanssa. Laulu piirtää yhden tilanteen, mutta jättää jatkon avoimeksi.

Worlds Apart vaihtaa kerronnan näkökulmaa. 'Neath Allah's blessed rain, we remain worlds apart. Musiikki tukee erilaista katsantoa: taustalla laulavan ja soittavan Asif Ali Kahnin ja hänen ryhmänsä mausteet vievät kuulijan merten taakse ja vuorten yli. Vaikka sanat ovat runollisia ja maailmoja syleileviä, lopulta oleellista on vain se kuinka ihminen suhtautuu toiseen. Jos maailman totuudet tuntuvat suurilta ja mullistavilta, rakastavaisten on noustava niiden yläpuolelle.

Let's Be Friends on kuin onnellinen ilta, jonka aikana arki unohtuu. Kertoja piirittää ihastuksensa kohdetta. Laulu hipaisee kevyesti Worlds Apartin avaamaa erilaisuuden teemaa (I know we're different you and me), muttei pureudu sen syvemmälle. Äänikerrostumat vaikuttavat runsailta mutta jättävät tyhjän olon.

Further On (Up the Road) - The Fuse - Mary's Place

Kolmas neljännes alkaa komealla Further On -vedolla. Asetelma, jossa asioihin on otettava etäisyyttä autiomaata halkovalla maantiellä on tuttu monista itsensä etsimisistä The Promised Landista Living Proofiin.

Now I been out in the desert, just doin' my time
Searchin' through the dust, lookin' for a sign
If there's a light up ahead well brother I don't know
But I got this fever burnin' in my soul
So let's take the good times as they go
And I'll meet you further on up the road

Tässä on rokkaava E Street Band. Kappale on tiivis ja iskevä. Kertoja pölyisine buutseineen on kiinni maassa ja ajassa, mutta näky, jossa kerran herätään aurinkoon, on tulkittavissa puheeksi ylösnousemuksesta. Tiellä kulkeminen on uskonnollinen kuva; veljen kohtaaminen ja etsinnän jakaminen vertautuvat myös e-katulaisten ja fanien paluuseen yhteiselle taipaleelle.

The Fusen tykyttävä komppi myllää sekaisin surun ja lohdun, katkeruuden ja makeuden, noenmustan taivaan ja makuuhuoneeseen osuvan auringon. Syksyn värit loimuavat mustanpuhuvien saattueiden taustalla. Raita soi mekaanisen konemaisesti. Kun taustat käännetään ensin hiljaiselle (Quiet afternoon, an empty house) ja sitten hetkeksi pois (Your bittersweet taste on my tongue), Brucen laulu suodatetaan pingoittuneen kuuloiseksi. Ääni puristetaan kuiviin ja parin luonnottoman kaiutuksen jälkeen jytke jatkuu.

Mary's Place on tehty lohduttamaan. Your favorite record's on the turntable / I drop the needle and pray. E Street Bandin vahvistuksena on viisimiehinen torvisektio. Laulu liittyy Into the Firen ja My Cityn messuun: hokemat vievät kuulijan mukanaan (Let it rain, let it rain, let it rain; Turn it up, turn it up, turn it up). Kertojaminä hukuttaa kaipauksen tunteen kovaääniseen musiikkiin ja juhlayleisön tungokseen. Vauhti hiljenee välillä (I got a picture of you in my locket) vain kiihtyäkseen taas uudelleen (Turn it up). Tiuhempaa aaltoliikettä on Brucen ja kuoron (Alliance Singers) vuoropuhelu, joka päättyy lopulta yhteiseen rukoukseen. Let it rain.

Ja sitten sataakin, huomaan. Ilta on tummunut kuin varkain; päivät käyvät lyhyemmiksi.

You're Missing - The Rising - Paradise - My City of Ruins

On aika kääntää viimeinen neljännes kuuluviin. You're Missing on hieno, rauhallinen kappale. Tekstiltään se asettuu levyn ytimeen; suuri menetys piirretään näkyväksi pienten asioiden, kuten eteiseen jääneiden kenkien avulla. Konserteissa laulu toimi riisutumpanakin esityksenä, ajattelen kuunnellessani levyllä soittavaa Nashville String Machinea.

The Rising vie kuulijan takaisin syyskuun yhdenteentoista. Ylöspäin nousemiset levyn nimibiisissä (ja päätösraidalla) ovat seremonian voimakkaimpia ja merkityksellisimpiä kohtia.

Erilaiset taivaat ovat kunnianosoitusta ja muistokirjoitusta sankareille ja uhreille.

Sky of blackness and sorrow ( a dream of life)
Sky of love, sky of tears (a dream of life)
Sky of glory and sadness ( a dream of life)
Sky of mercy, sky of fear ( a dream of life)
Sky of memory and shadow ( a dream of life)
Your burnin' wind fills my arms tonight
Sky of longing and emptiness (a dream of life)
Sky of fullness, sky of blessed life ( a dream of life)

Paradise koostuu kolmesta episodista, joissa kaikissa liikutaan ajan ja tuonpuoleisen rajalla. Itsemurhaiskun tekijä sulkee silmänsä ennen pommin räjähtämistä; rakkaansa menettänyt näkee unta ja palaa kadotettuihin kosketuksiin ja tuoksuihin; veteen heittäytynyt nouseekin takaisin elämään. Paradise on kaunis, hiljainen laulu. Taustan äänimattoa jää kuuntelemaan: kaikki on harkittua. Olo on hiljentynyt, tyhjentynyt, rauhallinen.

My City of Ruins on vahva esitys. Kesän 2003 konserteissa käydessäni ajattelin, että tämä biisi kuulostaa jo heti uutena ihan klassikolta.

Jos pitäisi muuttaa siitä jokin yksittäinen asia, vaihtaisin pianon biisin lopussa urkuihin, joiden kaiku saisi hälvetä hiljalleen pois. Äkkiä, yllättäen päättyvä ja ilman uskottavaa tilantuntua soiva piano kuuluu kuitenkin levyn tyyliin siinä missä The Fusen oudosti käsitelty laulukin. Tämän tuotannon ei ole tarkoituskaan olla luonnonmukaista vaan siinä saa kuulua levytysajan teknologia.

My City of Ruins päättää viimeisen neljänneksen.

Parhaan biisin valinta

Kuuntelen finalisteiksi valitsemiani lauluja aamulla työmatkalla. Kolmelta ensimmäiseltä neljännekseltä soittolistalleni ovat yltäneet Nothing Man, Worlds Apart ja Further On Up the Road. Viimeinen neljännes on mukana kokonaisuudessaan. Vaihdan ratikasta metroon ja katselen aamuruuhkaa. Olen ja elän musiikissa kuten monet kuulokepäiset matkakumppanitkin. Asemien ryysis näyttää oudolta, kun rauhoitun Paradisen kiireettömyyteen. My City soi kuulokkeissa, kun nousen liukuportaissa kohti työpäivää.

Kuulisin Furtherin mieluusti keikalla, samoin Nothing Manin ja Paradisen. Näiden kappaleiden viehätys perustuu osaltaan siihen, että niitä ei ole tahkottu kyllästymiseen saakka levynjulkaisun jälkeisinä yhtenätoista vuotena. Annan ääneni Paradiselle, joka pysäytti tänä aamuna.
And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car
Avatar
The Rikza
Downbound Train
Viestit: 1091
Liittynyt: 11.01.2013 12:22
Paikkakunta: Badlands of Mikkeli

Re: The Rising - paras biisi

Viesti Kirjoittaja The Rikza »

Kiitos taas kerran Kartsa! Rising on niitä levyjä jotka ei ole mulle koskaan kolahtanut... Ehkä pitäisi ottaa se nyt uudestaan kuunteluun.
"...we learned more from a three-minute record baby, than we ever learned in school..."

https://twitter.com/TheRikza" onclick="window.open(this.href);return false;
Avatar
Dune
Downbound Train
Viestit: 1457
Liittynyt: 11.01.2013 11:35
Paikkakunta: sjk
Viesti:

Re: The Rising - paras biisi

Viesti Kirjoittaja Dune »

The Rikza kirjoitti:Kiitos taas kerran Kartsa! Rising on niitä levyjä jotka ei ole mulle koskaan kolahtanut... Ehkä pitäisi ottaa se nyt uudestaan kuunteluun.
Komppaan!
Kiitokset taas kerran Kartsalle hienoista syvällisistä ajatuksista/tekstistä.
Ehkäpä tää albumikin kuulostaa nyt vähän paremmalta..
MrDune
Avatar
Ile
Saved by rock'n'roll
Viestit: 2362
Liittynyt: 10.01.2013 9:12
Paikkakunta: Turku

Re: The Rising - paras biisi

Viesti Kirjoittaja Ile »

Kiitos.

Itselleni Rising on kovasti rakas levy, koska sitä tuli odotettua niin kauan ja oli ensimmäinen studiolevy, joka tuli hommattua saman tien. Levyn slovarit ovat järjestäen todella upeita teoksia. Itselleni rakkaimmaksi on ehkä noussut You're Missing, koska juuri silloin kuin yrittää raahustaa päivän tai tunnin kerrallaan, eikä millään ole oikein mitään merkitystä tai suuntaa, nuo pienet arkiset havainnot ovat elämää jotenkin kasassa pitävää liimaa.
Let go of the little distractions
Hold close to the ones that you love
Cause we won't all be here this time next year
So while you can, take a picture of us
Laura
Queen of the Supermarket
Viestit: 986
Liittynyt: 11.01.2013 11:27

Re: The Rising - paras biisi

Viesti Kirjoittaja Laura »

Kiitos Kartsa. Tähän levyyn liittyy niin paljon hyviä (joskin huonojakin) muistoja, joista riemukkain ehdottomasti ihka ensimmäinen Bruce-keikka! Vuosien varrella siitä on löytynyt paljon omaan elämäänkin peilautuvia tunnelmia...
I turn back for a moment and catch a smile
that blows this whole fucking place apart...
ProveItAllNight
Downbound Train
Viestit: 1012
Liittynyt: 11.01.2013 16:30

Re: The Rising - paras biisi

Viesti Kirjoittaja ProveItAllNight »

Upea teksti jälleen kerran Kartsalta. Kiitos! Itse olen pitänyt The Risingista siitä lähtien, kun reilu vuosi sitten ostin sen, vaikka albumia eräänlainen "mammuttitauti" vaivaakin. Juuri äsken lähti kyseinen albumi soimaan.
"So walk tall or baby don't walk at all"

7th and 8th of May 2013: When Finland changed from This Hard Land to Land of Hope and Dreams
Avatar
Luckyman63
Downbound Train
Viestit: 1395
Liittynyt: 11.01.2013 11:14
Paikkakunta: Kemi

Re: The Rising - paras biisi

Viesti Kirjoittaja Luckyman63 »

Kiitos Kartsa. Rising ei ole koskaan ollut ihan kärkipäässä Brucen levyistä mutta on sillä hetkensä. Oman äänen sai Further On (Up the Road) ja pienellä tiivistämisellä tästä levystä olisi saanut paremman.
You´ll never walk alone
Vastaa Viestiin