ThisHardLand

Kartsa, the poet out there writes nothing that's false

Kun katselin levyn soittajatietoja, palautui mieleen että Danny Federici soittaa vain yhdellä kappaleella (Born To Run) tällä levyllä. Miksihän? Roy Bittan soittaa ne urut jotka on yhdistänyt Dannyyn, kuten Backstreets.

Tällä levyllä on seitsemän kuolematonta klassikkoa, ja ainoastaan yksi hieman heikompi viisu (Meeting). Valitse nyt sitten niistä se paras... Melkein arpomalla päädyin Thunder Roadiin. Se asettaa koko levylle tietyn moodin, johdattaa tunnelmaan erittäin onnistuneesti, ja samalla kiteyttää Brucen tuotannon keskeisiä teemoja lyriikallaan.

Muistan vieläkin, kun Live 75/85 ilmestyi, ja viikkorahoista olin säästänyt kansion hinnan. Kävelin levykaupasta boksi muovipussissa kotiin, sulkeuduin huoneeseeni ja laitoin ykköslevyn a-puolen soimaan. Sieltä ne sulosävelet ryhtyivät virtaamaan... Muistanette että elettiin marraskuuta 1986. Olin 13-vuotias, enkä ollut kuullut Brucea livenä oikeastaan ikinä missään muodossa. Telkkarista oli joku pätkä saattanut joskus tulla, mutta kun virallisia keikkatallenteita ei ollut, eikä YouTubea, eikä suomalainen pikkupoika oikein voinut bootlegeihinkaan sijoittaa, niin voisi sanoa että kokonaan uusi maailma avautui 75/85-levynipun myötä. Ja siihen maailmaan alkutahdit antoi Thunder Road.

Tänään tulee kuluneeksi tasan 38 vuotta tämän uskomattoman upean albumin julkaisemisesta. Ainoa tapa juhlistaa tätä on tietenkin laittamalla Born to Run soimaan kokonaisuudessaan jälleen kerran.

Levy on täynnä käsittämättömän upeita kappaleita, mutta kyllä se on Backstreets joka tekee suurimman vaikutuksen.

Kyllä se on Thunder Road, joka on yksi hienoimmista biiseistä ikinä. Samalla siitä tuli minulle kaikkien aikojen paras Bruce-biisi. Kiilasi ohi The Riverin ja No Surrenderin, jotka vuosia olivat suosikkilistani sijalla 1 ja 2.