arttu kirjoitti:Racingille meni ääni. Live75-85 levyllä se outro on mahtava.
Mä oon kanssa eeppisten outrojen miehiä. River samalta levyltä outroilee saman asian, paras livebändi..ikinä. Pittanin Reiska hoitaa homman kotiin näissä.
Nyt ollaan asian ytimessä.
“Is a dream a lie if it don't come true? Or is it something worse?”
"Blind faith in your leaders, or in anything, will get you killed."
Laura kirjoitti:Tällä hetkellä The Promised Land... saattaa johtua epätoivoisesta projektistani opetella soittamaan huuliharppua
Melkeinpä näin, huuliharput tuo aina pisteitä - mutta kuitenkin Badlands. Siinä on niin paljon asioita hienosti kohdillaan. Sen perään voisi laittaa sen matikanharrastajisen MOT-laatikon - ei mitään lisättävää, ei mitään poisotettavaa.
Kävin modaamassa kaikki nämä alkupään äänestykset sellaisiksi, että on mahdollisuus vaihtaa mielipidettään.
Loppupää LT/HT alkaen oli alunperin varustettu tällä mahdollisuudella.
"I believe in the love that you gave me
I believe in the faith that can save me
I believe in the hope and I pray that some day
it may raise me above these Badlands"
Darkness on the Edge of Town on niin ehjä kokonaisuus, että sitä voisi kuvailla yksiaineiseksi. Se on kuin timantti. Sen ajattelu erillisinä lauluina, valoa hieman eri suuntiin heijastavina tahkoina, on tällä erää osoittautumassa parin viikon hommaksi. Olen antanut sen soida ylhäisessä rauhassaan, lähestymättä sitä liian nopeasti, olen antanut levyn avautua ja mietteiden tulla omalla painollaan.
Ensimmäinen muistoni tästä äänitteestä tulee yläasteen koulun pukuhuoneesta, jossa luokkakaveri esitteli Brucen kasetteja. Megahitti Born in the U.S.A.:han verrattuna kansi näytti kotikutoisemmalta. Otsikkokin oli vaatimattoman tuntuisesti kirjoituskoneella taottu. Hieman huolittelemattoman näköinen tyyppi, joka katsoi suoraan kameraan, oli ihan kuin jonkun perhealbumista. Tänään kansi tuntuu yhdeltä Brucen tuotannon puhuttelevimmista. Siitä välittyy laulujen henkilökohtaisuus. Vaikka maisema vaihtuisi, itseään ei pääse pakoon. Horisontti on laajentunut kauas Asbury Parkin ulkopuolelle, mutta laulujen kertojaminä päästää kuulijan sieluunsa. Paikannimet eivät ole oleellisen tärkeitä. Klaukkalantietä ajaminen ja "riding down Kingsley" tuntuivat kerran lähes samalta asialta.
19-vuotiaana olin töissä raksalla ja Darknessista kasvoi minulle sen ajan soundtrack. Laulujen hahmoihin oli helppo samastua ja musiikin esitystapa oli mukaansatempaavinta mitä tiesin. Kirjaston musiikkiosastolta sai varata kuunteluhuoneen, jossa oli suuret lattiakaiuttimet. Bassorummun syke ja bassokitara pääsivät oikeuksiinsa. Matalat äänet toistuivat hyvin myös erään kaverin autostereoissa. Pyöritin sen koslan rattia loppukesän yönä, kun suunnittiin autoissa olleiden LA-puhelimien avulla kohti kaupungin ulkopuolella ollutta rastia, josta signaali tuli. Vieläkin muistelen lämmöllä kuinka napakasti c-kasetin Badlands käynnistyi, kun lähdettiin tauolta drive-inin pihasta takaisin tielle. Nytkin seuraan Darknessia kuunnellessani erityisesti bassokulkuja. Kohdissa, joissa basso ja rummut ovat hiljaa, on jännitettä, odotusta.
Laulunteksteissä ei ole suurta joukkoa henkilöitä kuten edeltävässä tuotannossa. Niissä ei kuvata niinkään miljöitä ja tapahtumia kuin elämäntilanteita ja sielunmaisemaa. Pienikin arkisen elämän konkreettisen asian kuvaus riittää puitteiksi; jos Darkness olisi teatteriesitys, se tehtäisiin hyvin karuissa ja pelkistetyissä lavasteissa.
Kuuntelen Darknessia mieluiten japanilaiselta vinyyliltä, mutta uusi remasteroitu cd on nyt kuulokkeissa, kun yritän aloittaa puhtaalta pöydältä ja kuulla kaiken. Kosketinsoittimet Racing in the Streetissä ovat kuulaita, ne jäähdyttävät ilman ja vähän paleltaa sellaisella mukavalla tavalla niin kuin elokuisena aamuyönä, kun ei vielä tee mieli lähteä kotiin, vaikka pitäisi. Promised Landin huuliharpussa ja saksofonissa puolestaan on lämpöä kuin konepellissä ajon jälkeen, niissä on auringon kuivattamaa peltotien savea, niissä on sydäntä.
Darknessin laulujen henkilöille koti on tärkeämpi kuin aiempien levyjen sankareille. On tullut aika katsoa lähemmäs, oman keittiönpöydän pintaan. Live 1975-85:n välispiikit olivat jo muistissani tuona aikana, kun tutustuin kunnolla tähän vuoden 1978 klassikkoon: Isä odotti minua keittiössä, kun tulin kotiin; hän kysyi mitä aioin tehdä elämälläni. Adam Raised a Cainin lauseet ovat yhtä henkilökohtaisia. In the darkness of your room / your mother calls you by your true name. Daddy worked his whole life for nothing but the pain / Now he walks these empty rooms looking for something to blame.
Henkilöt kamppailevat päivä kerrallaan elämänmakuisissa lauluissa. Workin' in the fields / Till you get your back burned / Workin' 'neath the wheel / Till you get your facts learned. I've done my best to live the right way / I get up every morning and go to work each day. Arki kestetään tavalla tai toisella. Racingin tyttö ei salaa pettymystä elämäänsä; Promised Landin nuori mies yrittää kuulostaa aikuisemmalta kuin onkaan.
Badlandsissä kuuluu katolinen kasvatus: laulussa ovat usko, toivo ja rakkaus. Uskonnon mukana tulee tietenkin myös synnintunto. Se korostuu erityisesti Adam Raised a Cainissa. Kaikella on hintansa. Asiat vaivaavat ja valvottavat, ja unelmaksi kelpaa jo uuden alun mahdollisuuskin, kuten Racingissä: Tonight my baby and me we're gonna ride to the sea / And wash these sins off our hands. Nimibiisissä menneet on unohdettava, muuten ne kiskovat mukanaan.
...
Prove It All Night on ollut se kappale, jota olen tottunut pitämään parhaana, mutta on uudelleenarvioinnin aika ja annan muillekin reilun mahdollisuuden. Tämä vaatii lukuisia soittokertoja. Kuunteluiltojen aikana kirjaan tähän luuripäähän juuri nyt eniten kolahtavat musiikilliset yksityiskohdat ja lyriikanosat biisi biisiltä.
...
Yhtenä aamuna työmatkalla ajattelen, että Darknessista on tullut juuri tämän kevättalven soundtrack. Illalla kotimatkalla keksin miksi tämä albumi tuntuu niin puhuttelevalta. Bruce ottaa kuulijan mukaansa, laulujen kertoja ja kuulija kohtaavat yhdessä samat elämän realiteetit. Tässä ei katsota ottelua vaan ollaan itse kehässä.
...
Badlands. Tosissaanoleminen ja mukanaeläminen: We'll keep pushin' till it's understood / and these badlands start treating us good. Bruce ei laula kirjoitettua lauseen alkua "we'll", mutta sanoitusta katsoessa ymmärtää sävyn oikein: kyse ei ole niinkään imperatiivista "keep pushin'" kuin samasta tulevaisuudenuskosta, joka elää vielä uusimmissakin lauluissa: I’m a jack of all trades, honey we’ll be all right. Badlandsin paras kohta tulee saksofonisoolon jälkeen, kun kerätään vauhtia ennenkuin tykitys käynnistyy uudestaan.
Adam Raised a Cain. Heltymätön. Leppymätön. Sinnikäs. Periksiantamaton. Hellittämätön. Kertasin sanakirjasta mitä tarkoittaa relentless, mutta nuo kaikki adjektiivit voisivat yhtä hyvin kuvata tätä biisiä. Se on kerta kaikkiaan ankara, mahtava kappale. Vanhan liiton meininkiä. You know it's never over, it's relentless as the rain. Isien pahat teot kostautuvat jälkipolville. Bassokylläinen komppi jumputtaa säälimättömästi koko matkan. Taustalaulajien (ja livenä myös yleisön) huudot aina Adam raised a Cain-rivin jälkeen ja ennen In the Bible-kohtaa ovat komeita.
Something in the Night. Alussa kerätään kierroksia ja kappaleen kasvu on uljasta seurattavaa. Rumpujen kuulosteluun ei kyllästy. Viimeisessä säkeistössä ne riittävät kertojan taustaksi, siinä musiikin paljaus korostaa riipaisevan lohdutonta tekstiä. We tried to pick up the pieces / and get away without getting hurt.
Candy's Room. Musiikin purkaus alun kihisevästä diskantista viimeiseen henkäisyyn on täynnä halua. Loppu jättää tarinan jatkon auki niinkuin novellissa, jossa ei tarvitse selittää ihan kaikkea: Tonight
Racing in the Street. Kaunis, kerroksellisesti laskostuva kesän- ja bensantuoksuinen teos, jota kuunnellessa alan muistella viime vuoden toukokuuta ja Barcelonan konserttia, sitä kuinka Bruce, Roy ja Max olivat kukin vuorollaan valokeilassa, ja kuinka biisi kasvoi ja vetäytyi ja kasvoi uudestaan kuin meren pauhu. Suosikkilause tällä kertaa: She sits on the porch of her daddy's house. Piirtää sen miljöön, jossa elämäntilanne punnitaan. Melkein kuin Thunder Roadin jatko-osa.
The Promised Land. Huuliharpun sointi lämmittää, vaikka taivas tummenisi edessä. There's a dark cloud rising from the desert floor / I packed my bags and I'm heading straight into the storm. Nuo lauseet ovat palautuneet mieleen aina silloin tällöin tien päällä. Kenties Darknessin tarttuvin biisi, joka jää helposti päähän soimaan.
Factory. Telkkarista tuli joskus aikoinaan elokuva nimeltä Niin vihreä oli laaksoni. Tuo kertomus teollistumisesta ja ihmisistä joiden elanto oli sen varassa toi minulle Factoryn mieleen. Siinäkin taisi jollekin käydä huonosti. And you just better believe, boy / somebody's gonna get hurt tonight. Laulumelodia koskettaa ja lopun hyräily on koruttomalla tavalla aseistariisuva: tehokas kuin eväiden hotkaisu lyhyellä lounastauolla.
Streets of Fire. Sähkökitarasoolon kudos on raatelevan hieno. Suosikkirivi: 'Cause in the darkness I hear somebody call my name.
Prove It All Night. Saksofoni- ja kitarasoolojen jälkeinen suvantovaihe on nautinnollista kuultavaa. Meet me in the fields out behind the dynamo. Tuo rivi on kuin prototyyppi, josta Bruce varioi vuosien aikana monia kiinnostavia tapaamisia Atlantic Citystä Matamoros Banksiin.
Darkness on the Edge of Town. Kuulen taas Thunder Roadin kaikuja: They're still racing out at the Trestles / but that blood it never burned in her veins. Mitä päähenkilölle on tapahtunut? Lyriikan vihjeet kiehtovat mielikuvitusta: Abram's Bridge, a house up in Fairview. Sanoitus on todella vahva, ja siitä on vaikea nimetä yhtä suosikkikohtaa. Sellainen voisi olla tämä: Everybody's got a secret Sonny / Something that they just can't face. Se on sukua The Promisen stoorille: I lived a secret I should'a kept to myself / But I got drunk one night and I told it. Jokaiselle tulee joskus tarve kelata juttuja yksin ja silloin on hyvä olla jossakin, missä kukaan ei esitä kysymyksiä tai katso liian pitkään. Levylle tavaramerkinomainen komppi saattelee kertojaa ja vaimenee hiljalleen, kun hahmo jättää suojaisan pimeän taakseen. Laulusuorituksessa on samaa tosissaanolemista kuin Badlandsissä; raa'at ja painokkaat "Well if she wants to see me", "Till some day they just cut it loose" ja "Tonight I'll be on that hill" ovat sitä sorttia, johon ei ole vastaanväittämistä.
...
Mitä äänestäisin? Racing tuntui voittajalta jossain vaiheessa, The Promised Land seuraavassa; Prove It All Night on ollut kestosuosikki, nimibiisi kiehtoo mielikuvitusta kaikista eniten. Badlands puolestaan on maailman paras tykitysbiisi.
On tämä ilta, joka pikkuhiljaa tummenee. Päätän äänestää parhaaksi nimibiisiä Darkness on the Edge of Town, koska sen teksti ei lakkaa kiehtomasta. Katselen pimenevää taivasta ja laitan levyn taas soimaan.
And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car
