ThisHardLand

Junglelandille meni ääni. Se on näistä ainoa joka saa miehen itkemään keskellä urheilukenttää.

Born To Run..

Jungleland edelleen. Aivan käsittämätön biisi.

Jungleland - Pepe Wilbergiä lainaten; saat miehen kyyneliin.

Jungleland, yks kaikkien aikojen parhaista

"Backsteets " , tosin levyltä vois ottaa minkä tahansa biisin. Asteikolla 1-10 11 pisteen levy.
Dan

Vaikea, todella vaikea valinta. Ääni meni Junglelandille, vaikka valinta olisi voinut olla melkein mikä tahansa levyn biisi. Käsittämättömän upea levy.

Jungleland. Hands down.

Kävin modaamassa kaikki nämä alkupään äänestykset sellaisiksi, että on mahdollisuus vaihtaa mielipidettään.
Loppupää LT/HT alkaen oli alunperin varustettu tällä mahdollisuudella.

Olen kuunnellut levyä parina iltana viikolla ja vietän lauantaiaamua sen kanssa. Kahvi on mustaa ja kuumaa, ja annan musiikin tehdä taikaansa: tehdä tästä hyvän päivän.

Tiistaina hätkähdin levyn alkaessa, kun kaikki oli taas heti niin tuttua kuin happi tai luonnonvalo. Brucen diskografiamatkalla tavoitteenani on löytää laulut uudestaan ja miettiä mitä ne sanovat minulle tänä päivänä. Meillä on historiamme, minulla ja niillä, ja se vaikuttaa kuuntelemiseen. Laulut ovat linkkejä elettyihin hetkiin, ne ovat alustoja samastumisille ja omille lähdöille.

Nämä kappaleet tulivat tutuiksi ensin Live 1975-85:n versioina. Lukiossa äänitin Born to Runin kasetille, joka oli monesti mukana autossa. Jos ei ollut mitään menoa, piti keksiä sellaista. Ostin oman cd:n vasta Reunion Tourilta palattua ja muistan vieläkin miltä tuntui, kun laulut avautuivat uudella tavalla tekstivihkon kanssa keskittyessä. Nyttemmin levy on keräilyharrastuksen myötä useina erilaisina painoksina, mutta se kasetti tuntui maagiselta. Hämeenlinnantie ja talvi, 80km/h-lätkä, enkä aavistanut rock'n'roll-tulevaisuuttani: että pääsisin kiinni Brucen kitaran kieliin Born to Runin räjäyttäessä tajunnan kotikaupungin konsertissa.

Ensin oli soundi. Se tuli E-kadulta. Kerronta ajautui tietoisuuteen vähitellen. Tuli suosikkilauseita ja lempisanontoja. Remember don't smile... tonight we got style. Kid you better get the picture. Se opiskelukaveri, joka tutustutti minut Video Anthology-VHS-kasettiin, sai toukokuussa 1993 postikortin, jonka kuvassa oli punavalkoinen laiva. Korttiin oli piirretty laivankannelta tuleva puhekupla: Roy Orbison singing for the lonely. Muuta viestiä ei ollut, eikä allekirjoitusta. Olihan kaveri heti tiennyt kuka oli mennyt Tukholmaan katsomaan Pomoa.

Yksi levyn parhaista, omaperäisistä ilmauksista on: I walked into a Tenth Avenue freeze-out. Mike Appel kertoo Backstreets Magazinen numerossa 90 mitä hän vastasi, kun Bruce soitti ja kertoi tekeillä olevan kappaleen nimen. Love it. Write it. Lauluntekstien, tai edes niiden osien suomentaminen ei ole helppoa. Hatunnosto Juicelle, joka onnistui komeasti Synnyimme lähtemään-tekstissä.

Trying to learn to walk like the heroes / We thought we had to be. Erinomainen tiivistys unelmien ja todellisuuden vastakkainasettelusta suloisenkarheassa Backstreetsissä.

Soittimia kuunnellessa kiinnitän huomiota erityisesti saksofoniin ja pianoon. Massiivinen moniraitavyörytys on upeaa, mutta kun äänimeren aallot vetäytyvät ja antavat vapaan rannan Big Manille tai Professorille, intensiteetti tuntuu kasvavan vaikka kokonaispauhu hetkeksi vaimeneekin. Wild-levyn katumusikaalimainen meininki saa jatkoa Meeting Across the River - Jungleland -kombossa. Viipyilevää äänillä ja sanoilla maalailua. Jos levy yleisesti on soul-vaikutteista rockia, jazz-mausteet lisääntyvät loppua kohden.

Thunder Road on kertojaminältä Marylle osoitettu laulu, joka on täynnä toivoa ja toiveikkuutta. Born to Runin Someday... we'll walk in the sun jatkaa teemaa.

Tenthissä kertojaminä kuvaa kadun hahmojen, Bad Scooterin ja Big Manin toimintaa, mutta on itse kertomuksen sivuhenkilö, tarkkailija.

Night on kuin jonkinlainen yliminän puhuttelu kundille, joka ajaa öisin hukuttaakseen tyhjyyden tunteen ja vielä toteutumattoman toiveen. You'll find her somehow you swear. Vapaudessa on surumielinen sävy, mutta veekasi tärisee liikennevaloissa ja lähtö auttaa unohtamaan kaiken, ainakin hetkeksi.

Hiding on the backstreets, hiding on the backstreets on maaninen mantra, jossa erilleen ajautumisen tunne purkautuu ja kuumeneva liekki polttaa tuskan hiljalleen pois. Kertomus on menneessä aikamuodossa. Lohtua sellaiselle kuulijalle, joka on kokenut samankaltaista.

Nimibiisi on levyn suuri hitti, stadionien istumakatsomojen nostattaja, kaikki valot päälle, mennään! Mary on nyt Wendy, Born to Runin tarina ja näkökulma jatkoa Thunder Roadille. Kaikki surulliset ja hullut jutut on mahdollista kestää.

She's the Onen rytmiikka dominoi ja sanoma vaatii keskittymistä. Alkuosa on minä-muodossa kerrottu tunnustus siitä, kuinka se pirullisen kiinnostava nainen ei jätä rauhaan. Näkökulma vaihtuu Night-kappaleen tyyppiseen ulkopuolisen kertojan pitämään evästykseen. Oli aika, jolloin hänen rakkautensa pystyi pelastamaan sinut katkeruudelta.

Meeting. Stoori on mallia partners in crime, kertojaminän puhetta Eddielle. Cherry mainitaan sivuhenkilönä, jonka ilmeen kertoja haluaa nähdä heittäessään rahat sängylle. Kappale on kuin johdanto suureen finaalinumeroon.

Jungleland. Kokonaan ulkopuolisen kertojan monihenkilöinen saaga, jossa on kaikuja niin Lost in the Floodin rankoista näkymistä kuin 57. kadultakin. Clarencen saksofonisoolo dominoi kappaletta totaalisesti (kuten rytmiikka She's the Onea). The Rat's own dream guns him down. Lauseessa törmäävät toiveikkaat unelmat ja tosiseikat, ja tällä kertaa sen verran lopullisesti kuin on tarpeen albumin päättämiseksi.

Toivon ja rakkauden teemat kantavat läpi koko levyn. Vapahdusta ei ole vielä tarjolla muualla kuin pölyisen konepellin alla, kone tarjoaa poispääsyn tosiseikkojen kohtaamisesta.

Poimin Juicen suomennoksesta yhden rivin kuvaamaan levyä: Olen elävä ja kuollut uskon ainoastaan rakkauteen.

Lupauksia, toivoa, rakkautta ja enenevässä määrin uskoakin pohditaan Brucen tuotannossa tästä lähtien. Songs-kirjassa hän nimittää Born to Runia käännekohdaksi. Näihin suuriin aiheisiin liittyvät kysymykset ovat siinä ilmassa, jossa on myös Chevyn raatojen nostattamaa pölyä, ja miehemme etsii niihin vastausta uudestaan ja uudestaan.

Kotiutuessani Rotterdamin keikkareissulta 2003 kirjoitin ThisHardLand-postituslistalle: Thunder Road on Brucen paras biisi, siinä on kaikki.

En ole muuttanut tätä käsitystä tuon keikkaraportin jälkeen. Pikemminkin haluan soittaa suosikkikappalettani aina uudestaan, kyllästymättä; yhteen aikaan se oli puhelimen herätyskellon soittoäänenä, siitä alkoi aina uusi päivä. Thunder Road on suuri yhteislaulu, soipa se sitten konsertissa, kapakan jukeboksista tai faniporukan spontaanina vetona metron liukuportaissa.

Levy päättyi taas, neljännen tai viidennen kerran tänä aurinkoisena aamuna. Mukissa oleva kahvi on jo ajat sitten jäähtynyt.