Letter to You 23.10.2020

[rane]

... whisky lasin kera

tuosta tulikin mieleen että onko jollain sisäpiiritietoa mitä ne mahtaa kilistellä tuossa filmissä? Pienet napanderit näyttää lähes kaikille maistuvan, aina päivän päätteeksi....

Eikös Pomo ole tequilamiehiä? Olikosenyt Rolling Stonen tuoreessa haastattelussa, jossa kirjoittaja kuvasi, miten Bruce pyysi jotain palkollistaan yhyttämään kotistudion pakastimesta jäisen tekilalekan.

Jep, näin on. Nils vahvisti asian Twitterissä. Nils tosin joi vettä kun samalla twiittasi että on 33vuotta ollut non-holic.

[JaSu]

Nilsin osa levyllä jäi vähän hämäräksi. Vetikö vaan sitä akkarikitaraa kaikkiin biiseihin?

[rane]

Nilsin osa levyllä jäi vähän hämäräksi. Vetikö vaan sitä akkarikitaraa kaikkiin biiseihin?

Mietin ihan samaa. Miksi ihmeessä hälle ei anneta sooloja (no eipä siellä ylipäänsä ollut paljon skittasolloja, Brucella Burning train ja Stevie Priestin loppuun ja ehkä joku muu). Jotenkin Nils näytti poissa-olevalta, tai sitten ei vaan jaksa pepsodent-hymyillä kameroille. Mutta miksi Hitossa nuo skittasoolot (ne vähät mitä oli) oli yleensä aika mielikuvituksettomia, eli melodiaan ns paksuilla kielillä. Esim 1000gitars biisiin oletin ja odotin että kohta tulee sit se SE soolo. Ei tullut. Ja olihan tuvassa taitoa siihen. Vai oliko niin ettei tuommoisella tahdilla 3stykeä per päivä ennen tekiila-drinksuja ei yks.kert. ollut aikaa ja mahiksia parempaan? Vai onko Nilsin ja Steven sormet kaputt? En usko. Vai onko Bruce niin ”mustasukkainen” ettei anna toisten kitaristien loistaa. En usko sitäkään. Mutta siis miksi? Njet ponimai.

Ja sax sooloista (tai niiden puutteesta) en ny sano (vielä?) mitään....

Sori tämä rokkipoliisivuodatus. Silti ja siitä huolimatta nostan hattua Brucelle ja ESBlle että laittoivat tämän ulos nyt. Vuosi 2020 tuli heti paremmaksi. Ja onhan nuo biisit hienoja noinkin ja Brucen laulu edelleen maagista. To be continued....

[tillie]

Täähän on tosiaan oikein hyvä albumi. Turhaan mäkin mietin, miten ne vanhat kappaleet istuu kokonaisuuteen: nehän on melkein parasta tässä tosiaan! Hienoa kuulla ne nyt näin tyylipuhtaina vetoina. Teemaltaan voi olla, että Rainmaker on ihan muusta maailmasta kuin albumin muut kappaleet, mutta on se vaan niin komea kokonaisuus muuten ja mun mielestä myös tuhat kitaraa on jäätävän melankolinen varsinkin tässä ajassa, sellainen muistojen aikakapsuli. Ghost on siihen verrattuna täysin erityyppinen elämänriemuisessa menossaan.

Joo, kyllä tällä levyllä on paljon kauniita melodioita ja rikasta soitantaa koko bändin voimalla. Melko mystinen kokonaisuus kaikkinensa, kun alkaa sillä hiljaisemmalla kappaleella ja päättyy Brucen omiin sanoihin muun bändin hiljentyessä taustalle. Se pistää kummasti mietteliääksi kyllä. On tämä senkaltainen retrospektiivi kokonaisesta aikakaudesta.

[Bowmore]

Yritin soittaa Ylen Kadonneen levyn metsästäjiin ja olisin toivonut Brucen Rainmakeria, koska posti on kadottanut levyni. En päässyt läpi. Damn!

[CemotiMastermikka]

Nilsin osa levyllä jäi vähän hämäräksi. Vetikö vaan sitä akkarikitaraa kaikkiin biiseihin?

Mietin ihan samaa. Miksi ihmeessä hälle ei anneta sooloja (no eipä siellä ylipäänsä ollut paljon skittasolloja, Brucella Burning train ja Stevie Priestin loppuun ja ehkä joku muu). Jotenkin Nils näytti poissa-olevalta, tai sitten ei vaan jaksa pepsodent-hymyillä kameroille. Mutta miksi Hitossa nuo skittasoolot (ne vähät mitä oli) oli yleensä aika mielikuvituksettomia, eli melodiaan ns paksuilla kielillä. Esim 1000gitars biisiin oletin ja odotin että kohta tulee sit se SE soolo. Ei tullut. Ja olihan tuvassa taitoa siihen. Vai oliko niin ettei tuommoisella tahdilla 3stykeä per päivä ennen tekiila-drinksuja ei yks.kert. ollut aikaa ja mahiksia parempaan? Vai onko Nilsin ja Steven sormet kaputt? En usko. Vai onko Bruce niin ”mustasukkainen” ettei anna toisten kitaristien loistaa. En usko sitäkään. Mutta siis miksi? Njet ponimai.

Ja sax sooloista (tai niiden puutteesta) en ny sano (vielä?) mitään....

Sori tämä rokkipoliisivuodatus. Silti ja siitä huolimatta nostan hattua Brucelle ja ESBlle että laittoivat tämän ulos nyt. Vuosi 2020 tuli heti paremmaksi. Ja onhan nuo biisit hienoja noinkin ja Brucen laulu edelleen maagista. To be continued....

Itseäni Nilsin soolottomuus ei oikeastaan yllätä; en tiedä, mutta ne on harvoin mitenkään kovin orgaanisia kokonaisuuksia, Nilsin spotit. Tätä ei sovi käsittää nyt väärin, ei mulla ole mitään mussuttamista niistä sooloista yleensä, mutta niin Youngstownin, Because the Nightin, younameit, soolot on ainakin kiertuekohtaisesti olleet aika yksi yhteen illasta toiseen, siis ihan nuotilleen. Kuka tietää, voi se Pomon pedanttius soololovien suhteen vaikka Nilsiä nyppiäkin. Dokkarissa on se pieni pätkä, jossa Bruce "johtaa" varsin autermaisesti yhden Jaken soolon; tästä tulee sellainen vaikutelma, että ne on ihan yhtä läpisävellettyjä tuokioita kuin Junglelandin (foni)soolo kuuluisine äänityssessioineen. Eli sooloja ehkä sanan historiallisessa taidemusiikkimerkityksessä, mutta toisaalta vähemmän-sooloja vaikkapa jonkun jazzimpron tradition näkökulmasta.

Samalla se Nilsin soolosoundi on jo lähtökohtaisesti aika tukkoinen; se näytti dokkarin perusteella vetävän tämänkin levyn Fuchsin ODS:n läpi, joka on kuitenkin Dumble-johdannainen, ja siten semisti kuiva (joskin siinä kuivuudessaan herkullinen) komero luonteeltaan. Siihen sitten ne sata gain stagea laudasta päälle, niin en tiedä, olisiko sellainen soolo lopulta sopinut tämän uuden levyn hyvin avoimeen sointimaailmaan kuinka hyvin. Eihän se Brucen oma soolokaan Burnin' Trainiissa oikeen sovi; se on sitä tuttua epätarkkaa räpeltämistä, ihan toivotonta touhua.

[Rockaway]

Saatan kirjoittaa toiste tarkempaa analyysia albumista, mutta nyt on muiden kommentteja luettuani annettava oma valitettava soraääni kuoroon: minusta ne kolme biisiä vuodelta 1972 ei vaan toimi. Kerran ne kuuntelin läpi, ja sen jälkeen on painettu skip-nappulaa viimeistään kolmen neljänneksen paikkeilla. Haluaisin tykätä niistä todella paljon, mutta en vain pysty. Ne ovat tylsiä. Lyriikat toki mielenkiintoisia ja kuriositeettejä itsessään, mutta Brucen yksitoikkoinen laulutapa lähes sabotoi niihin keskittymistä.

Suurin ongelma on, että ne on ihan liian pitkiä suhteessa omaan musiikilliseen yksinkertaisuuteensa. Kaikki yli 6 minuuttisia, osa lähempänä seitsemää, ja musiikki alkaa toistamaan itseään tosi pahasti, kun ei laulu tai instrumentitkaan performanssina oikein kanna moista kestoa. Rosalita, Kitty's Back, Backstreets ovat myös noin 7 minuutin epookkeja, mutta miten paljon enemmän niiden musiikissa on erilaisia tasoja ja vaihtelevuutta ja yllätyksellisyyttä. Näissä uusvanhoissa kesto ehdottomasti alkaa tuntumaan, sillä kun olet kuullut ekan säkeistön ja kertsin jokaisesta, olet kuullut koko biisin. Paitsi, että biisi jatkuu samanlaisena vielä 5 minuuttia.

[500]

Julkaisuviikonloppu meni reissatessa, mutta nyt olen ehtinyt kuunnella muutamaan kertaan. Ihan ensikuuntelulla innostuin neljän eka biisin aikana kovasti, että nyt saatana tämähän lähtee. Sen jälkeen tuli turtumus, keskilevy oli aika jyystöä. Priest ja Ghosts toimivat taas. Ghostsin ”I’m alive / and I’m out here on my own” kohdalla nousi ihan väreet ja tippa linssiin että ”etkä oo, etkä oo”. Loput kaksi biisiä taas vähän niin ja näin.

Sittemmin nyansseja on auennut ja keskijyystökin eriytynyt. On tämä silti aika pitkä kuunneltava, melodiakoukkuja ei oikein ole tartuttavaksi ja koko tuo kuolemateema on omassa elämänvaiheessani vielä sikäli etäinen, etten ihan jaksa asettua sitä meditoimaan levyn tahtiin. Sitäpaitsi Bruce on noita menetyksiä ja elämän loppumista käsitellyt ainakin Risingilta lähtien toistuvasti, ja omalla kohdallani Clarencen lähdön käsittely tyhjensi takin. Muistan kun San Sebastianin Keikalla 2016 10th Avenuen aikana mietin että tää ”this is the important part” on neljän vuoden mittaan nähty nyt aika monesti. Että uuden levyn inspiraationa on sitten ollut eka bändikaverien kuolema, tuntuuhan se nyt vähän toistolta. Kamala sanoa noin, ymmärrän hyvin että artisti kirjoittaa siitä mikä mieltä liikuttaa.

Kyllä tätä kuuntelee ja nauttii, se on selvä. Kolme-neljä biisiähän joka tapauksessa on sellaisia keikalla taatusti toimivia, että nyt lääketehtaat peliä sen rokotteen kanssa ja Bruce turneelle joutuin!

[mrk]

Muutamassa biisissä olisi toivonut että tuottaja olisi uskaltanut sanoa Brucelle, että rykäisepä ne limat pois kurkusta ja vedä sitten sama säkeistö uudestaan.

Rainmakerin olisi voinut jättää sinne lattialle samaan limaläjään. Jotenkin ei istu ollenkaan kokonaisuuteen. Selkeästi joskus aiemmin äänitetty.

[rane]

Saatan kirjoittaa toiste tarkempaa analyysia albumista, mutta nyt on muiden kommentteja luettuani annettava oma valitettava soraääni kuoroon: minusta ne kolme biisiä vuodelta 1972 ei vaan toimi. Kerran ne kuuntelin läpi, ja sen jälkeen on painettu skip-nappulaa viimeistään kolmen neljänneksen paikkeilla. Haluaisin tykätä niistä todella paljon, mutta en vain pysty. Ne ovat tylsiä. Lyriikat toki mielenkiintoisia ja kuriositeettejä itsessään, mutta Brucen yksitoikkoinen laulutapa lähes sabotoi niihin keskittymistä.

Suurin ongelma on, että ne on ihan liian pitkiä suhteessa omaan musiikilliseen yksinkertaisuuteensa. Kaikki yli 6 minuuttisia, osa lähempänä seitsemää, ja musiikki alkaa toistamaan itseään tosi pahasti, kun ei laulu tai instrumentitkaan performanssina oikein kanna moista kestoa. Rosalita, Kitty's Back, Backstreets ovat myös noin 7 minuutin epookkeja, mutta miten paljon enemmän niiden musiikissa on erilaisia tasoja ja vaihtelevuutta ja yllätyksellisyyttä. Näissä uusvanhoissa kesto ehdottomasti alkaa tuntumaan, sillä kun olet kuullut ekan säkeistön ja kertsin jokaisesta, olet kuullut koko biisin. Paitsi, että biisi jatkuu samanlaisena vielä 5 minuuttia.

Olen aikalailla samoilla linjoilla (ja varmaan väh.1/2 foorumista täysin eri linjoilla ). Olisko nuo 3 pitänyt jättää siihen tracks 2:een? MUTTA: sellainen poikkeus tähän että Priest on alkanut putoamaan itselle 4-5 kuuntelukerran jälkeen. Siinä on jotain. Se ei ihan niin tylsä ole kuin Janey ja Orphans. Mutta makuasioita.